• Kirjapinkka-blogi
• 26.05.2010 00:00

Noah Blumenthal (2009) BE THE HERO (Berrett-Koehler, San Francisco, CA) on vertauskuvallinen kertomus nuoresta ammattilaisesta, joka muuttuu uhrista sankariksi oppiessaan tulemaan tietoiseksi ajattelutavastaan – kertomuksista, joita hän kertoo itselleen – ja oppiessaan muuttamaan sellaisia kertomuksia, jotka estävät häntä toimimasta. Mieleeni tulee hieman toinen konteksti, jossa on samanlaisuutta: Eero Riikonen[1] vertasi aikanaan väitöskirjassaan ongelmakieltä ja kompetenssikieltä…

Mutta ”sankarikirjaan”. Meillä kaikilla on ajattelu- ja käyttäytymistapoja, joilla sabotoimme tehokkuuttamme, menestystämme ja onnellisuuttamme. Blumenthal uskoo, että voimme korvata nämä kielteiset mallit myönteisemmällä lähestymistavalla – hän puhuu arjen sankarista. On kyse pespektiivin muuttamisesta, siis asiasta joka ei sellaisenaan ole helpoimmasta päästä, koska hyvin usein (aina, jollakin tavalla?) dysfunktionaalinen käyttäytyminen on myös palkitsevaa. ”Sankari-kirja” on viehättävä ja mukaansatempaava kirja Jeffistä, joka kohtaa murroksessa ollessaan vanhan ystävänsä Martinin, jonka käyntikortissa on titteli Sankarivalmentaja, Hero Coach. Martin kertoo, että tarinat, joita kerromme itsellemme, määrittävät, miten tunnemme ja käyttäydymme. Tarinoiden kautta tulkitsemme todellisuuttamme.

Ensinnäkin me kerromme itsellemme tarinoita ihmisistä. Uhrien tarinat keskittyvät heidän omaan kipuunsa ja toisten syyttämiseen. Sankareiden tarinat kytkevät heidät toisten ihmisten haasteisiin: syyllistämisen asemesta haetaan ymmärrystä siihen, miksi toinen toimii niin kuin toimii… Mutta helpommin sanottu kuin tehty: kovin usein koemme, että meitä on kohdeltu väärin, ja niin saattaa ollakin. Silti: valinta uhrin ja sankarin välillä on omamme. Kun olemme syvällä uhritarinassa, on usein hyvin, hyvin vaikeaa löytää vaihtoehtoista tarinaa. Toisaalta juuri nuo syvät tunteet – turhautuminen, viha, puolustuskannalla oleminen – voivat olla vihje siihen, että kannattaa etsiä tuota vaihtoehtoista tarinaa. Entä jos kysyisimme itseltämme: mitä sankari näkisi tässä?

Mutta, mutta… Entäpä kun osa mielestämme havaitsee, että voisimme nähdä useampia näkökulmia, voisimme tuoda mukaan ymmärtämystä ja niin edelleen… Ja samalla osa mielestämme vastustaa, koska se johtaisi siihen, että päästäisimme irti suuttumuksestamme!

Mitä siis kerromme toisista ihmisistä, tilanteesta ja itsestämme? Jos kertomuksemme on sitä, että toinen on ”nuija”, luultavasti tämä kertomus ei ole kohteemme kertomus. Se ei myöskään ole välttämättä tosi tai epätosi. Sankarin kertomus, jossa pyritään ymmärtämään toista, luo empatiaa, auttaa irtoamaan kielteisistä tunteista ja rauhoittumaan tilanteen äärellä. Tällöin myös tilanteen arviointi helpottuu, ja voimme tehdä tietoisempia päätöksiä – mitä sitten päätämmekin.

Toinen kategoria kertomuksia ovat tilannekertomukset. Usein ne ovat kertomuksia siitä, mitä meillä ei ole. Kun haluamme jotakin, ja näemme ihmisiä, joilla tämä jo on, tunnemme kateutta, vihaakin. Kun ihminen on ”kateuden paikassaan”, hänen kertomuksensa ovat uhrin kertomuksia. Uhri vertaa itseään sellaisiin, joilla on enemmän. Sankari näkee monia, joilla on vähemmän. Mutta kyse ei ole ainoastaan ulkoisista asioista, ulospäin katsomisesta. Aivan samalla tavalla voimme katsoa sisälle päin, omaan itseemme. On paljon asioita, joista voimme tuntea kiitollisuutta. Tässä on se hyvä puoli, että kun tunnemme – oikeutetustikin – vihaa, kateutta ja surua, kiitollisuus tasapainottaa tilannetta, auttaa irtoamaan kielteisistä tunteista. Saamme tuntea noita kielteisiä tunteita, mutta meidän ei tarvitse jäädä niihin kiinni. Kun sankarin kertomukset ihmisistä luovat empatiaa, hänen kertomuksensa tilanteista luovat kiitollisuutta.

Kolmas ryhmä kertomuksia ovat kertomukset, joita kerromme itsestämme. Ne ovat kertomuksia, joilla kerromme itsellemme mitä voimme / mitä emme voi tehdä. Uhrit kertovat tarinoita, joissa he ovat kyvyttömiä muuttamaan itseään tai maailmaa ympärillään. Uhri ei näe mahdollisuuksia. Kun kysymme, mitä sankari tekisi, rakennamme toivon tunnetta. Aina on jotakin, jota voimme tehdä.

Tarinoiden kertominen on meissä syvällä sisällä – olemme hyviä tarinankertojia. Mutta tarinoiden muuttaminen, siirtyminen uhrista sankariksi, on haasteellisempi osa, ja vaatii harjoittelua. Varsinkin kun olemme väsyneitä, stressaantuneita tai vihaisia, on vaikeaa muuttaa tarinaansa. Mutta harjoittelu – ja tietoinen pysähtyminen tarinan äärelle – auttaa. Ehkä vaikeinta on muuttaa omaa itseämme koskevaa kertomusta. Mutta kun opettelemme (ensin) kertomaan sankarin tarinoita toisista ihmisistä ja tilanteista, ne luovat energiaa ja voimavaroja kertoa sankarin tarinaa myös itsestämme.

Be the Hero on pieni, mutta syvällinen kirja, josta voi tulla elämänikäinen matkakumppani!